Pekko ja Kaarna kasvavat samassa maisemassa, samojen ihmisten keskellä. Yhdessä leikitty lapsuus alkaa vaihtua nuoruuden kysymyksiin: millainen paikka minulla on maailmassa, missä kulkevat rajat ja kuinka löytää rakkaus. Kaikkea ei osata sanoa ääneen, eikä kaikkea huomata silloin, kun pitäisi.
Nuoret tutustuvat toisiinsa teatteriharjoituksissa, viettävät aikaa yhdessä ja rakentavat porukkaa, jossa jokaisella on oma paikkansa – tai ainakin toive siitä. Harjoitusten, juhlien ja yhteisten hetkien lomassa ryhmän sisäiset suhteet alkavat muuttua, ja jokin arkinen ja aluksi huomaamaton saa vähitellen suuremman merkityksen.
”Kokoajan sitä vaan jankataan, et se on se murrosikä ja murrosikä. Mikä se nyt sitten on se ’murrosikä’?”
Tarina kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä viisikymppinen Pekko piirtää sarjakuvakirjaa nuoruudestaan ja erityisesti Kaarnasta – ystävästä, joka oli hänelle tärkeä ja jonka kohtalo jäi ratkaisematta. Pekon teini-ikäinen tytär Maisa löytää isänsä piirustukset ja alkaa vähitellen ymmärtää, millaisia muistoja ja kokemuksia niiden taakse kätkeytyy. Samalla isän ja tyttären väliin syntyy uudenlaista yhteyttä ja luottamusta.
Kaarna katsoo tarkasti pieniä hetkiä ja arkisia tilanteita, joissa suunta muuttuu. Se kysyy, mitä tapahtuu, kun jokin menee liian pitkälle eikä kukaan oikein tiedä, miten siihen päädyttiin. Kuka kantaa vastuun, kun ollaan vielä keskeneräisiä – ja miten eletään sen kanssa, mitä ei tehty tai mitä ei osattu estää.
Näytelmä kumpuaa nuorten maailmasta ja on tehty nuorilta toisille nuorille. Samalla se puhuttelee myös aikuisia, jotka muistavat, millaista on ollut olla siinä iässä, kun maailma on vielä avoin, mutta hauras.
Kaarna on rehellinen, koskettava ja ajatuksia herättävä esitys kasvamisesta, vaikenemisesta ja siitä, miten kokemukset jättävät meihin jälkiä – joista osa on mahdollista ymmärtää vasta paljon myöhemmin.
